Varoitus!
Postaus saattaa sisältää tekstiä ja kuvia, jotka voivat järkyttää herkimpiä ihmisiä. Lukeminen on siis täysin omalla vastuulla!
Minun nimeni on Bree Stables. Syy miksi muutin sukunimeni pelkäksi Stabiksi... noh, tulette kuulemaan sen myöhemmin tässä tarinassa, jonka nyt teille kerron.
Elämäni oli kaikin puolin täydellistä siihen saakka, kun täytin 13 vuotta. Minulla oli rakastavat vanhemmat ja maailman parhaimmat, sekä luotettavimmat kaverit koko maailmassa. Sain paljon hyviä arvosanoja koulussa, eikä minua kiusattu. Oppilaat ja opettajat pitivät minusta, kuten myöskin minä heistä.
Valmistuin ala-asteelta kiitettävin arvosanoin ja yläasteeni alkoi odotetusti. Sain heti paljon uusia ystäviä sekä hyvän maineen kilttinä ja auttavaisena tyttönä. En olisi voinut toivoakaan parempaa elämää itselleni. Minulla oli kaikkea mitä halusin ja kaikkea mitä tarvistin. En olisi koskaan uskonut, että se kaikki onni vain päättyisi yhdellä hetkellä, kuin seinään...
Pari kuukautta 13-vuotis syntymäpäiväni jälkeen alkoi kesäloma. Oli aurinkoinen päivä ja vietin sen yhdessä ystävieni Summerin, Rosen ja Lilianin kanssa. Kävimme rannalla, elokuvissa ja syömässä. Tehtiin kaikkea sitä, mitä rakastin. Illalla sitten, kun saavuin kotiin, paistoimme vanhempieni kanssa lettuja, joimme limua ja katsoimme TV:tä. Se oli elämäni viimeinen onnellinen ilta, ennen kuin kaikki kääntyi päälaelleen ja koko maailmani romahti.
Heräsin yöllä koviin kolahduksiin, jotka kuuluivat alakerrasta. Olin aikalailla unihiekan sokaisema vielä siinä vaiheessa, mutta sitten minä onnistuin herättämään kehoni ja mieleni kunnolla. Tajusin nimittäin nopeasti, ettei kyseessä ollut kumpikaan vanhemmistani hääräilemässä keittiössä. Se kuulosti enemmän siltä, kuin joku olisi paiskonut ihmistä huonekaluihin. Toisin sanoen se kuulosti ilmiselvältä tappelulta mielestäni. Ja oikeassa olin... Nousin ylös sängystäni ja hipsin mahdollisimman hiljaa portaat alas. En osannut siinä vaiheessa pelätä sitä pahinta. En oikein muista tarkalleen, mitä oikein ajattelin. Kai minä oletin, että isä tai äiti vain käveli unissaan. Pääsin olohuoneeseen ja todistin mitä traumaattisimman näyn koskaan. Edessäni seisoi tummiin vaatteisiin pukeutunut ihmishahmo, jonka kasvoja peitti valkoinen pääkallonaamio. Se oli totisesti kamalinta, mitä olin eläissäni nähnyt. En kyennyt huutamaan, enkä liikkumaan sillä pelko ja pakokauhu olivat jähmettäneet mieleni sekä kehoni. En pystynyt miettimään järkevästi. Ainoat ajatukset, jotka muistan olivat, että kuka hän on ja mitä hän haluaa.
Hahmo hätkähti huomatessaan minut ja hävisi salamannopeasti takaovesta ulos pimeyteen. Sillä hetkellä sain kontrollin kehostani ja juoksin täyttä vauhtia vanhempieni huoneeseen. Ovi oli selällään auki ja vanhempani... makasivat verisinä sekä elottomina huoneen lattialla... Heidät oli tapettu brutaalimmalla tavalla, kuin olisi voinut kuvitella. Heidän pelontäyteiset kalpeat kasvot... heidän auki viilletyt kaulat... heidän irti silvotut raajat... heidän ulos revityt sisäelimet... olin muutaman sekunnin ajan täysin shokissa. En pystynyt uskomaan, että se oli todellista... EN HALUNNUT USKOA NIIN! Kyynelien alkaessa virrata poskiani pitkin, yritin vielä epätoivoisesti nipistää itseäni hereille. Rukoilin, että kaikki se mitä näin, olisi ollut vain pelkkää painajaista. Mutta sitten minä tajusin, että se oli totta. Kaikki se mitä näin, oli totta ja kaikki se, mitä jouduin todistamaan omin silmin, tapahtui oikeasti... MINULLE..! Kun sen käsitin, lyyhistyin maahan ja rupesin itkemään. Itkin ja huusin kovempaa, kuin koskaan aikaisemmin. Raahasin itseni vanhempieni ruumiiden luokse ja halasin heitä molempia tiukemmin, kuin koskaan aikaisemmin. En välittänyt kuolemanhajusta, enkä verestä, mikä tahrasi yöpaitani. En välittänyt mistään muusta sillä hetkellä. Minä vain suljin heidät syleilyyni ja itkin. Poliisiautojen sireenien voimistuessa ulkona minä vain itkin... ja itkin...
Neljä kuukautta vanhempieni hautajaisten jälkeen minä viimein suostuin muuttamaan enoni Matthewin ja hänen vaimonsa Caronin luokse. Sitä ennen olin viettänyt kesälomani ja ja suurimman osan syksystäni laitoksessa. En halunnut olla vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa. Poliisien kanssa olin yhteyksissä ihan vaan sen takia, koska halusin tietää, kuka minun vanhempani murhasi. Ei minulle tietenkään kerrottu paljoa mitään, sillä olinhan vasta 13-vuotias. Mutta joka tapauksessa olin pitkään eristyksissä muusta maailmasta. Menin kyllä kouluun, mutten puhunut siellä kenellekään. Monet ystäväni olivat tietysti huolissaan minusta ja ottivat osaa suruuni. Ei ole heidän vika, että syrjäydyin. En vain yksinkertaisesti kyennyt kommunikoimaan enää kenenkään kanssa. Kun sitten muutin enoni luokse toiseen kaupunkiin, en enää pitänyt yhteyttä vanhoihin kavereihini ja erkaannuin heistä totaalisesti. He eivät olleet enää ystäviäni, sillä minä ajoin heidät pois luotani. Toinen puoli minusta kaipaa edelleen ystäviäni, mutta toinen puoli ei tunne enää mitään.
En suostunut aloittamaan julkista koulua uudessa asuinympäristössäni, joten kävin peruskouluni loppuun kotiopetuksessa. En hengaillut ulkona kenenkään kanssa. En käynyt enää leffassa, syömässä tai rannalla. En poistunut huoneestani mihinkään aikoihin. Enoni ja hänen vaimonsa huolestuivat ja varasivat minulle ajan terapeutin juttusille. Vihasin sitä. Tuntui, kun minun ei olisi annettu surra rauhassa omalla tavallani. Totta kai he ajattelivat minun parastani, mutta en silti pitänyt siitä, miten he puuttuivat elämääni juuri silloin, kun olisin halunnut vain olla yksin. Todellisuudessa minä kyllä olisin juuri silloin tarvinnut apua ja tukea. Mutta sen tajusin vasta, kun oli liian myöhäistä. Jos olisin tiennyt sen, minkä tiedän nyt, kaikki olisi ehkä nyt toisin... Ja ehkä enemmän ihmisiä olisi hengissä...
Lukio alkoi luultua paremmin. Tapasin ihanan pojan, Travisin, joka auttoi minua pääsemään hiljalleen jaloilleen tässä surkeassa elämäntilanteessani. Vietimme yhdessä aikaa rannalla, elokuvissa ja syömässä. Tehtiin kaikkea sitä mitä rakastin. Se ei tuntunut samalta, kuin silloin kolme vuotta aiemmin, mutta rakastin sitä silti. Tunsin elämässäni pitkästä aikaa pientä iloa, mutta sitten tuli ero. Travis ihastui toiseen tyttöön ja jätti minut. Se oli musertavaa. Minulla ei ollut ketään muuta. En voinut lakata itkemästä huoneessani. En voinut lakata viiltelemästä käsiäni, jalkojani... ja jopa kasvojani! En kyennyt muuta kuin suremaan menetystäni... taas kerran.
Viikko ennen 16-vuotis syntymäpäivääni menin pitkästä aikaa taas terapeutin juttusille. Tuntui, että tämä oli vain enoni keino olla ottamatta vastuuta "ongelmistani". Istuin ruskealla nahkatuolilla ja tuijotin puista työpöytää edessäni. Pöydän toisella puolella istui terapeuttini, tohtori Greene. Hän kysyi minulta kysymyksiä. Minä vastasin itkuisena ja ääni väristen. Hän kyseli muun muassa kysymyksiä siitä yöstä, kun vanhempani murhattiin. Siitä puhuminen oli tuskallisempaa, kuin olisin osannut kuvitellakaan. Aina kun avasin suuni, näin tapahtuneen mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan. Aivan, kuin se olisi tallennettu filminauhana pääni sisälle. Se ahdisti. Ja ahdistus aiheutti sen, että aloin raapia käsivarsiani tahtomattani. Käteni punoittivat ja vuotivat verta. Tohtori Greene ojensi minulle kylmään veteen kostutettua paperia, jota painoin raapimisjälkieni päälle. Hän ilmeisesti kirjoitti kaikki vastaukseni ylös paperille. Luulen kuitenkin, että hän vain piirsi tikku-ukkoja vihkoonsa ihan vain pelkkää kylläisyyttään. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt mitä kävin läpi. Tuntui, ettei kukaan edes halunnut ymmärtää, minkälaista tuskaa jouduin kestämään. Tuntui, kun olisin ollut aivan yksin tässä julmassa maailmassa.
Syntymäpäivääni edeltävänä yönä näin mitä kamalimman painajaisen koskaan. Olin entisessä kodissani, istuin olohuoneen sohvalla veitsi kädessä. Tuijotin suoraan eteenpäin ilman kiintopistettä, aivan kuin olisin tuijottanut tyhjyyteen. En ole varma mitä, tai ketä oikein odotin. Nousin lopulta seisomaan ja kävelin hitain askelin kohti vanhempieni huonetta. Avasin oven ja näin heidän paloitellut ruumiit verisinä huoneen lattialla,
samassa asennossa, kuin sinä kohtalokkaana yönä.
Se oli musertava näky, mutten tuntenut surua, vaan vihaa. Tunsin äärimmäisen, polttavan raivon kasvavan sisälläni yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Mielessäni pyöri vain yksi ajatus: "Tapa hänet! Kosta hänelle! Tapa hänet! TAPA HÄNET!"
Näiden sanojen kaikuessa pääni sisällä käännyin poispäin vanhempieni ruumiista ja näin edessäni tämän saman tummiin pukeutuneen pääkallonaamioisen hahmon, seisomassa noin kahden metrin päässä minusta. Himmeässä valossa se näytti itse Viikatemieheltä. Ja sitä se olikin. Itse KUOLEMA!
En tuntenut tippaakaan pelkoa. En oikeastaan tuntenut mitään... mitään muuta kuin vihaa. Suurta vihaa, mikä peitti kaiken järjellisen ajattelun mielessäni. Viha, jota kannoin tätä murhaajaa kohtaan. Viha jota olin kantanut jo vuosikaudet mukanani aina tähän päivään saakka. Sisälläni kaikuvat äänet voimistuivat, pakottaen minua tappamaan hänet. Lopulta minä kohotin veistä kädessäni ja juoksin hahmoa kohti. Hyppäsin ilmaan ja iskin veitsen voimalla hahmon rintakehään. Verta alkoi roiskua joka puolelle. Siinä vaiheessa tunsin iloa ja aloin nauramaan. Nauroin kovaa ja mielipuolisesti. Se tuntui hyvältä. Se tuntui aivan mahtavalta. Katsoin, kuinka hänen verinen ruumiinsa veltostui ja... pudotin veitsen kädestäni järkyttyneenä. Hahmo ei enää ollutkaan se murhaaja, vaan... isäni! Minä olin juuri tappanut isäni! Katsoin verisiä käsiäni ja aloin huutamaan. Huusin kovaa ja hysteerisesti. Huusin niin lujaa, että enoni kuuli sen ja ravisteli minut hereille.
Olin hiestä märkä ja kauhusta kankea. Hengitin raskaasti ja painoin molemmat käteni kiinni rintaani. Itkin, tärisin, vapisin. Olin aivan shokissa. Enoni painoi pääni rintakehäänsä vasten ja silitti minua hiuksista. Hän yritti rauhoitella ja toisteli koko ajan, että kaikki on hyvin. Kaikki EI TODELLAKAAN OLLUT HYVIN! Ei pitkään aikaan ollut, eikä tule koskaan enää olemaan...
Taas yksi syntymäpäivä ilman My Little Pony-teemaisia ilmapalloja, juhlahattuja, koristeita, herkkuja, kakkua, lahjoja, ystäviä ja vanhempia. Vain minä, yksin ja onnettomana. Enoni sai puhelun poliisilta. He olivat saaneet selville vanhempieni murhaajan henkilöllisyyden, mutteivät olleet vielä löytäneet kyseistä ihmistä. Hänen nimensä oli Harry Voorhees. Pahamaineinen sarjamurhaaja, jota on etsitty jo useampikin vuosikymmen. Motiivi vanhempieni tappamiselle oli siinä vaiheessa edelleen mysteeri.
Kun katsoin murhaajan kuvaa, tunsin polttavaa vihaa sisälläni. Tällä kertaa se oli kuitenkin aitoa vihaa. Aitoa kuohuvaa raivoa, joka vain yltyi ja yltyi sisimmässäni. Pääni sisällä alkoi taas kuulua ääniä, jotka huusivat:
"Tapa hänet! Tapa hänet!"
Samana iltana löin kämmeneni kylpyhuoneen lavuaarin kulmaan ja tuijotin itseäni peilistä. Tuijotin arpia käsissäni ja kasvoissani. Tuijotin itkemisestä punottavia ja turvonneita silmiäni. Tuijotin halki pureskeltuja huuliani ja takkuisia hiuksiani. Tuijotin koko olemustani ja turhauduin. Kaivoin harjan kaapista ja harjasin hiukseni suoriksi. Huomasin samalla hiusväripullon peilikaapissa. Olin saanut sen syntymäpäivälahjaksi enolta. Tummanliilaa väriä, josta olin aina haaveillut. Vanhempani eivät koskaan antaneet minun värjätä hiuksia, koska he pitivät sitä terveysriskinä. Se oli yksi niistä monista asioista, joista valitin vanhemmilleni paljon. Jos olisin tiennyt, että menettäisin heidät näin julmalla tavalla, olisin jättänyt ne useat ilkeät kommentit silloin aikanaan sanomatta...
Otin hiusväripullon kaapista ja avasin sen. Sekoitin aineet keskenään ja levitin värin päähäni käyttöohjeisiin lainkaan vilkaisematta. Kun olin antanut värin vaikuttaa muutaman minuutin, menin suihkuun. Katsoin, kuinka tummanliila väriaine valui vartaloani pitkin lattialle ja sitä kautta viemäriin. Se näytti hieman veren ja viinin sekoitukselta. Olisin halunnut maistaa väriainetta ja tuntea metallisen maun suussani. Hillitsin kuitenkin itseni ja kun olin valmis, kiedoin pyyhkeen ympärilleni.
Poistuin kylpyhuoneesta nauttien kuolemanhiljaisesta, tyhjästä talosta. Enoni oli vaimonsa kanssa juhlimassa, eivätkä he varmaankaan palaisi kotiin vielä moneen tuntiin. Tarkastelin uusia hiuksiani peilistä. Minua hymyilytti. En tiedä miksi. Se vain tuntui hyvältä... Jollain kierolla tavalla se tuntui siltä, kuin olisin värjännyt hiukseni jonkun toisen verellä, vaikkei väri mitenkään muistuttanut lähellekään aitoa, tummanpunaista verta. Jotenkin tummanliila sävy sai sen tuntumaan eksoottiselta vereltä... ajatus verestä alkoi houkuttamaan niin paljon, että kävelin keittiöön, otin sieltä terävimmän veitsen, minkä löysin ja viilsin ranteeseeni pitkän ja syvän haavan. Verta alkoi valumaan ja se sai minut hymyilemään, suoraan sanottuna nauramaan. Olin kuin verenhimoinen vampyyri, antaessani kielen lipoa verta kädeltäni. Se ei edes sattunut. Se tuntui hyvältä. Se tuntui mahtavalta! Se ei kuitenkaan sammuttanut janoani kokonaan. Ja syy siihen oli se, että se oli minun omaa vertani. Saadakseni täydellisen tyydytyksen, minun täytyisi vuodattaa jonkun toisen verta, mutta kenen?
Ajatus valkeni minulle nopeasti; aioin etsiä tämän vanhempieni murhaajan käsiini! Harry Voorhees! Hän oli hirviö! Hänen oli kuoltava! Jonkun täytyi kostaa hänelle vanhempieni kuolema, ja sen jonkun täytyi olla minä..!
Mutta mistä löytäisin tämän Harryn? Miestä oli etsitty melkein kolme vuotta, eikä häntä ole koskaan löydetty. Ja jos poliisi ei häntä löydä, miten minä sitten voisin? En vaipunut epätoivoon, sillä keksin pian oivan suunnitelman. Minä nimittäin tiesin, että Harrylla on tytär, Lilian Voorhees, joka asui entisessä kotikaupungissani.
Bree lähestyi vanhaa, tuttua kerrostaloa keskustan laidassa myöhään illalla. Hän tuijotti ensimmäisen kerroksen ikkunasta sisään, nähden nuoren ja kauniin vaaleatukkaisen tytön harjaamassa hiuksiaan peilin edessä. Tutun näköinen tyttö hymyili peilikuvalleen ja käveli pois Bree'n näköetäisyydeltä. Bree puristi veistä tiukasti kädessään ja käveli hitaasti kohti rapunovea. Hän tarttui oven kahvaan ja väänsi sitä. Ovi aukesi narahtaen. Bree hiippaili pimeydessä noussen portaita pitkin ensimmäiseen kerrokseen. Hän käveli tutun oven luokse ja pimpotti ovikelloa. Vaaleatukkainen, nuori tyttö tuli avaamaan ja järkyttyi nähdessään vanhan ystävänsä...
"Br... Bree..?" tyttö änkytti peloissaan ja Bree nyökkäsi.
"Sinä tiesit koko ajan, kuka minun vanhempani murhasi. Sinä olet tiennyt sen kaikki nämä vuodet. Etkä sanonut mitään!" Bree puhui, hyvin matalalla ja vääristyneellä äänellään. Vaaleatukkainen tyttö alkoi väristä pelosta.
"Bree... minä en voinut..."
"Älä jauha paskaa! Sinä olisit voinut, mutta sinä et vain halunnut. Sinä se vain taputit minua olkapäälle ja olit muka pahoillasi, kun itkin vanhempieni poismenon takia! Minä luulin, että sinä olit ystäväni! Sinun sairas isäsi on murhaaja! Ja sinä tiesit sen..!"
Säikähtänyt tyttö yritti sulkea ovea Bree'n edestä, mutta Bree vain paiskasi oven auki ja rynnisti sisälle vanhan ystävänsä kimppuun. Bree repi tyttöä hiuksista ja heitti hänet päin lasitaulua, joka rikkoutui miljooniksi lasinsiruiksi tytön osuessa siihen. Tyttö kaatui maahan ja yritti kontata pois Bree'n läheltä. Hän yski ja huohotti samalla, kun lasinsirut lävistivät hänen kasvojaan. Bree käänsi tytön ympäri niin, että tytön veriset kasvot katsoivat kohti Bree'tä. Verenhaju nostatti Bree'lle taas sen miellyttävän tunteen, mikä oli vallannut hänet aikaisemminkin. Tunteen siitä, että hänen oli pakko vuodattaa enemmän verta. Bree alkoi jälleen nauraa. Hän nauroi kovaa ja mielipuolisesti. Hän ei ollut enää järjissään. Kaikki inhimillinen osa hänestä oli poissa. Kaikki tunteet, kaikki sääli... oli kadonnut. Hän ei ollut enää ihminen. Hän oli kuin demoni ihmisen ruumiissa.
Bree nosti tytön paitaa ja viilsi veitsellä tämän vatsaa. Tyttö alkoi kakoa ja sylkeä verta suustaan. Seuraavaksi Bree painoi veitsen terän hitaasti tytön rintaan. Veitsi upposi syvälle ja verta roiskui joka puolelle. Bree nautti siitä... hän ei välittänyt, että tyttö oli hänen entinen paras ystävä. Bree vain nautti tappamisesta. Hän suorastaan rakasti sitä. Bree viimeisteli "työnsä" viiltämällä tytön kurkun auki ja jätti hänet kitumaan kuoliaaksi. Bree nousi seisomaan ja tarkasteli verisiä käsiään. Hän kirjoitti ystävänsä verellä seinään viestin etsimälleen hekilölle:
"Harry, jos näet tämän, odotan sinua talossa, jossa murhasit viattoman lapsen vanhemmat. Tiedät kuka olen, joten älä epäröi vaan kohtaa minut kuin mies!
- B"
Istuin vanhan kotini olohuoneen sohvalla veitsi kädessä, katse edessä ilman kiintopistettä. Viimeksi en ollut varma, mitä tai ketä oikein odotin, muta tällä kertaa minä sen tiesin. Odotin miestä, Harry Voorheesia, joka tappoi vanhempani. Entisen parhaan ystäväni isä, pahamaineinen sarjamurhaaja. Oli hänen aikansa kohdata minut, oli hänen aikansa vastata teoistaan. Oli hänen vuoronsa tuntea se sama kärsimys, minkä hän aiheutti uhreilleen. Oli hänen vuoronsa anoa armoa ja rukoilla henkensä puolesta. Oli hänen aikansa siirtyä tästä maailmasta tuonpuoleiseen. Ja mitä hitaammin sekä kivuliaammin, sen parempi.
Odotukseni palkittiin. Kuulin etuoven avautuvan ja raskaiden askelien lähestyvän. Nousin ylös ja näin pian edessäni tutun tummiin pukeutuneen hahmon valkoisella pääkallonaamiolla. Hän se oli. Hän oli Harry Voorhees. Miehen näkeminen palautti minut välittömästi siihen iltaan. Iltaan, jolloin löysin murhatut vanhempani heidän makuuhuoneestaan. Iltaan, jolloin elämäni muuttui maanpäälliseksi helvetiksi. Iltaan, jolloin kaikki se mitä olin, kaikki se mitä olisin voinut olla, kaikki se mitä eniten rakastin, vietiin minulta pois. Iltaan, jolloin menetin halun elää. Iltaan, jolloin menetin itselleni kaikkein tärkeimmät henkilöt. Iltaan jolloin menetin mahdollisuuteni olla hyvä ihminen ja tehdä jotakin hyvää elämässäni. Iltaan, jolloin menetin oman ihmisyyteni. Iltaan, joka teki minusta tällaisen; kylmäsydämisen tappajan...
Pystyin näkemään sieluni silmin naamion taakse, pystyin näkemään pohjattoman vihan miehen kasvoista. Pystyin aistimaan katkeruuden ja kostonhimon huokuvan miehestä. Pystyin tuntemaan hänen tuskansa, koska se kuvasti omaani. Hän kärsi. Hän kärsi samalla tavalla, kuten minä olin kärsinyt kolme vuotta, vanhempieni kuolinyöstä lähtien. Minä nautin siitä. Nautin siitä ajatuksesta, että onnistuin satuttamaan miestä samalla tavalla, kuin hän oli satuttanut minua. Hänen tuskansa nostatti hymyn kasvoilleni ja sai minut janoamaan hänen verensä vuodattamista. Tunsin pohjattoman janon syvällä sisimmässäni. Janon, jonka pystyi sammuttamaan vain hänen verensä virtaus lattialla. Hänen verensä tahriintuneena minun veitsen terääni. Samaan aikaan tunsin raivoa. Samanlaista raivoa, kuin siinä unessa. Polttavaa vihaa ja polttavaa halua päättää hänen päivänsä. Halua upottaa veitsi syvälle hänen vatsaansa. Halu viiltää hänen kaulansa auki ja nähdä hänet tukehtumassa omaan vereensä. Halu repiä hänen sydämensä irti hänen rintakehästä. Halu paloitella hänen ruumiinsa miljooniin eri osiin. Halu nähdä hänen kituvan. Halu nähdä hänen ottavan viimeiset raskaat henkäyksensä, silmät pelkoa huokuen lasittuneina minuun. Aikaa ei ollut enää paljoa jäljellä. Minun oli tehtävä se nopeasti. Ei kuitenkaan liian nopeasti. Hänen oli saatava tuntea se kipu, se sama kipu, jonka hän aiheutti omille uhreilleen. Kipu, jonka hän aiheutti minun raikkaille vanhemmilleni. Kipu, jonka hän aiheutti minulle.
"Et tarvitse naamiota, tiedän kuka sinä olet. Olet hirviö! Harry Voorhees! Pilasit elämäni! Veit minulta kaiken, mitä minulla oli! Sinä rikoit minut sisältä, teit minusta kaltaisesi. Teit sen silkkaa hulluuttasi. Silkkaa kylmyyttäsi... silkkaa säälimättömyyttäsi! Et ansaitse elää enää päivääkään. Tämä on kosto vanhempieni murhasta!"
Tuon lauseen sanottuani kohotin veistä kädessäni ja lähdin juoksemaan kohti miestä. Hyppäsin ilmaan, valmiina iskemään puukon hänen vasemman keuhkonsa läpi. Mies oli kuitenkin nopeampi, kuin olin kuvitellut. Hän väisti iskua ja tarttui minua hiuksista, heittäen minut päin olohuoneen lasipöytää. Pöytä rikkoutui painoni alla. Tunsin polttavaa kipua koko kehossani ja sain hädin tuskin henkeä. Kesti hetki, ennen kuin toivuin iskusta. Siinä ajassa mies oli ehtinyt viereeni. Hän iski oman puukkonsa selkääni. Kipu oli sokaiseva. Sitä ei voi edes sanoin kuvailla. Se oli pahin fyysinen kipu, minkä olin koskaan elämässäni tuntenut. Mies alkoi potkia minua voimalla. Hän potki minua niin paljon, että aloin yskimään verta. En päässyt heti ylös. Kehoni oli lamautunut, enkä pystynyt hallita sitä. En pystynyt liikuttamaan käsiäni, vaikka kuinka halusin. En pystynyt nousemaan ylös. Ruumiini ei totellut. En kuitenkaan pelännyt. Vihani vain yltyi entisestään. Se antoi minulle hieman voimia nousta hitaasti pystyyn. Mies tuijotti minua. Pystyin edelleen näkemään hänen raivostuneen ilmeensä naamion läpi. Ja seuraavalla hetkellä aivan yllättäen, mies alkoi puhua:
"Olet oikeassa, tapoin vanhempasi silkkaa hulluuttani. Tein sen silkkaa kylmyyttäni ja säälimättömyyttäin. Aivan, kuten sinäkin tapoit minun tyttäreni. Teit sen, koska nautit siitä. Teit sen, koska rakastat tappamista. Valitsit kuitenkin väärät uhrit itsellesi. Ja nyt sinä saat maksaa siitä!"
Mies sysäsi minut maahan ja viilsi puukollaan minua niskasta. Sen jälleen hän käänsi minut ympäri ja rupesi kuristamaan minua kaulasta. Tunsin runsaan veren vuotavan niskastani. En kuitenkaan kyennyt tuntemaan mitään muuta, sillä kuristus petti kaiken muun. Tunsin ainoastaan painetta päässäni. Tunsin hengitykseni vaikeutuvan ja tajuntani hämärtyvän. Hitaan kuoleman lähestyessä aloin näkemään välähdyksiä menneisyydestä. Näin koko elämäni vilahtavan silmieni edessä fiminauhan lailla. Kuulin sydämensykkeen korvissani hidastuvan ja hidastuvan... Tiesin kuolevani sinä iltana.
Silloin näin vanhempani. He seisoivat makuuhuoneen oven edessä vierekkäin, katsoen minua. Katsoen minun kuolemaani. Heidän ilmeensä olivat rauhalliset. Heidän olemuksensa olivat tyynet. En ole varma, oliko se merkki siitä, että olin siirtymässä tuonpuoleiseen. Vai yrittivätkö vanhempani auttaa minua? Huomasin nopeasti heidän edessään lattialla rikkoutuneen pöytälampun ja tajusin, että tämä on tilaisuuteni. Kurotin viimeisillä voimillani kohti lamppua ja ihme kyllä sain siitä tukevan otteen. Heilautin kättäni niin lujaa, kuin pystyin ja iskin lampun suoraan minua kuristavan hullun päähän.
Harry karjaisi kivusta ja lensi taaksepäin. Yskin ja huohotin, mutten antanut itseni kauaa toipua. Nousin ylös niin nopeasti, kuin pystyin ja sysäsin miehen koko painoni voimalla maahan. Revin naamion hänen päältään ja kohdistin nyrkillä iskun suoraan hänen kasvoihin. Jatkoin pään mukiloimista, kunnes hänen kasvonsa olivat ihan verillä. Sen jälkeen otin veitseni lattialta ja puhkaisin sillä miehen molemmat silmät. Verta roiskui ja mies ulvoi kivusta. Sain taas sen mielihyvän tunteen, tällä kertaa se oli voimakkaimmillaan. Halu tappaa kasvoi niin suureksi, etten epäröinyt enää hetkeäkään. Viilsin miehen rintakehän auki. Tartuin hänen sydämeen, joka vielä sykki kädessäni. Ennen, kuin revin sydämen ulos, kumarruin miehen tasolle ja kuiskasin hänen korvaan:
"Olet oikeassa, tapoin tyttäresi, koska nautin siitä. Ja voit vain kuvitella, miten paljon nautin tästä."
Revin sydämen ulos täydellä voimalla hänen rintakehästään ja annoin veren roiskua kasvoihini sekä vaatteisiini. Se tuntui hyvältä, paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Onnistuin viimeinkin kostamaan vanhempieni puolesta. Onnistuin tappamaan tämän hirviön! Katsoin hänen vielä sätkivää ruumistaan maassa. Hymyilin, nauroin. Siinä makasi äitini ja isäni murhaaja, Harry Voorhees! Minä tein sen! Ja minä rakastin sitä! Minä tuhosin hirviön! Vai tuhosinko? Olenko minä nyt hirviö?
Bree heitti Harryn sydämen maahan ja juoksi autotalliin. Hän nosti sieltä kaksi bensakanisteria ja kantoi ne olohuoneeseen. Hän avasi molemmat bensakanisterit ja levitti bensan lattialle, seiniin sekä huonekaluihin. Sen jälkeen hän kaivoi miehen taskusta tulitikkuaskin ja heitti palavan tulitikun bensiiniin, sytyttäen bensan tuleen. Liekit levisivät nopeasti. Bree juoksi ulos talosta ja katsoi, kuinka hänen entinen rakas kotinsa paloi pois. Kuinka kaikki hänen rakkaat muistonsa, kaikki hänen rakkaat tavaransa, pyyhkiytyivät pois, paloivat tuhkaksi. Bree sulki silmänsä estääkseen kyynelien virtaamisen. Hän ei enää aikonut näyttää kenellekään, että häntä sattuu. Hän ei enää aikonut osoittaa minkäänlaista heikkoa kohtaa kenellekään. Hän huokaisi syvään ja avasi silmänsä. Punaisina ja sinisinä välkkyvien valojen lähestyessä horisontista, Bree lähti juoksemaan. Hän juoksi syvälle metsän pimeyteen, eikä häntä enää sen jälkeen koskaan nähty. Tyttöä etsitään edelleen, mutta tuloksetta. Bree Stables jäi kadoksiin... ikuisiksi ajoiksi.
Ja nyt minut on leimattu hirviöksi. Tappajaksi, murhaajaksi..! Minä ehkä olen sitä nyt, mutten itse voi sille mitään. Minä vain nautin tappamisesta. Se on minulle, kuin huume. En vain yksinkertaisesti kykene enää elämään ilman sitä. En halunnut olla sellainen ihminen. Mutta minusta tehtiin sellainen. Huomasin sen pian sen jälkeen, kun olin tappanut Harry Voorhesin. Janoni ei sammunut siihen. Se tyydytti minua hetkellisesti, mutta vaikutus lakkasi nopeasti. Minun oli saatava tappaa lisää. Minun oli saatava vuodattaa lisää verta, tuottaa lisää kärsimystä, tuskaa ja pelkoa. Minun oli saatava tuntea se mielihyvä yhä uudelleen ja uudelleen.
Mutta kuka olisi seuraava uhrini? Sitä en joutunut kauaa miettimään. Saavuin vielä samana yönä entisen poikaystäväni Travisin talolle. Murtauduin sisään kellariluukun kautta. Yllätin hänen uuden tyttöysävänsä keittiöstä ja sen jälkeen hiivin hiljaa Travisin makuuhuoneeseen. Hänen ilmeensä ennen hänen kuolemaansa oli pelkoa täynnä, aivan kuten toivoinkin. Annoin veren virrata. Annoin uhrini anoa armoa ja rukoilla. Annoin hänen hitaasti kitua kuoliaaksi. Ja tein sen saman myöskin entisille ystävilleni vanhassa kotikaupungissani. Tein saman minua kiusanneille koulutovereilleni uudessa kotikaupungissani. Tein saman myöskin rakkaalle enolleni, sekä hänen vaimolleen. En voinut jättää heitä kärsimään tähän maailmaan. Vein heidät turvaan isäni ja äitini luokse. Olen vienyt monien ihmisten henget. Olen saattanut hyvät ihmiset taivaaseen ja tuominnut pahat ihmiset alimpaan helvettiin. En tee sitä pahuuttani. Te ehkä ajattelette, että olen paha ihminen, joka tappaa hyviä ihmisiä. Mutta minä ajattelen, että olen hyvä ihminen, joka tappaa pahoja ihmisiä. Minä olin joskus viaton uhri, kuten sinäkin. Minut muutettiin tällaiseksi, enkä voinut sille mitään. Annan vain veitsen iskeä. Ja tämä on se syy, miksi en ole enää Bree Stables, vaan pelkkä Bree Stab.
Joten tämä oli minun tarinani. Jos joskus kohtaamme, tiedä että en epäröi tappaa sinua. Olit sitten hyvä tai paha. Mutta nyt, suokaa anteeksi. Aurinko laskee... ja yövaellus... alkaa jälleen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti